Valtavien liskojen yön takia aamu vähän venähti. Yötöitä tekevän kämppikseni piti herättää mut aamulla, ja kyllähän se yrittikin, mutta meitsillä oli semmoset liskojen yöt, että sain unta vasta joskus aamuviiden jälkeen. Kämppikseni kerkesi itsekin torkahtaa uudestaan mun herättämiseni ensiyrityksen ja molempien meidän lopullisen heräämisen välillä. Tarkoituksenani oli siis käydä vielä hakemassa viikonlopun työkeikan matskut (olin siis kipeänä, ja tuuraajalleni piti toimittaa kyseiset materiaalit) ennen linja-autoasemalle lähtöä, mutta koska heräsin vasta kymmenen tienoilla, meni aika melkoisen tiukille. Tunti ja kymmenen minuuttia tavaroiden pakkaamiseen, aamupalan syöntiin ja itseni valmiiksi laittamiseen, 40 minuuttia lisää ja kämppikseni oli käyttänyt meitsin Keljossa, ja tasan viisi minuuttia ennen bussini lähtöä olin asemalla. Välillä yllätän itekin itteni lähtövalmiuteni nopeudessa.
Ongelmahan Pohojoseen suunnattaessa on se, että jatkoyhteysbusseja menee Jyväskylästä kyseiseen pikkupitäjään tasan kaksi päivässä. Sen takia on myös melkoisen tärkeää, että aiottuun bussiin ehtii. Ongelmia aiheutti omat laalailuni. Pysähdyttiin matkalla kymmeneksi minuutiksi huoltsikalle, josta menin varta vasten ostamaan energiajuomaa selvitäkseni loppumatkasta. No sinne huoltoasemallehan se juoma unohtu, ja meitsi alko dippailemaan siinä vaiheessa kun oltiin jo Oulun rajojen sisällä.
Bussin vaihto Oulussa. Huimasti ylihinnoiteltu kahvi ja energiajuoma kurkusta alas, ja aamulla mukaan pakkaamani tonnikalasalaatti naamariin.
No Oulu. Mähän olen syntynyt täällä. Mutta varsinkin näin iltahämärässä ja ennen kaikkea keväällä koko kaupunki näyttää jotenkin tosi lohduttomalta ja ankealta. Toisaalta, mikäpä kaupunki ei, mutta jos mun vessakirjoitusten perusteella pitäisi valita kaupunki mihin muuttaa, en ainakaan Ouluun lähtisi. Isällänihän on teoria, että jossain vaiheessa elämäänsä ihminen palaa aina siihen kaupunkiin, jossa on syntynyt.
Halusin kovasti ottaa kuvan kyseisestä seinästä, mutta vessassa kun sattui muitakin ihmisiä olemaan, niin en sitten kehdannut kameraa päälle laittaa. Muutenkin onnistuin nolailemaan itseäni jonkunkin verran. En vaan oo ihmiskelpoinen yliväsyneenä.
Mut joku tässä pohjosessa mua viehättää. Mulla tulee semmoinen kuplivainen olo heti kun bussin nokka kääntyy kohti pohjoista Suomea. Jotenkin eri tavalla kuin silloin kun lähtee etelään.
Mummoni on vastassa linja-autoasemalla. Tulee aina hullu nostalgiaboogie kun pääsee mummolan pihaan. Jotenkin tää on tosi inspiroiva paikka. Mun pitäis aina tulla tänne, jos haluan kirjoittaa. Koska juttua meinaa lähtis vaikka millä mitalla (eikä pelkkää blogia, vaan meitsin masterplaniakin varten).
Päivän kohokohta oli, kun sain mummon ja papan muistelemaan vanhoja (ja sain papan jopa naureskelemaankin, mikä on siis erittäin erittäin erittäin harvinainen tilanne). Mummo ja pappa muisteli, kun ne oli vuonna 86 käyneet Moskovassa. Kysyin niiltä että mitä ne siellä teki. Pappa vastaa ”Juotiin votkaa ja rellestettiin kaduilla”. Sen jälkeen muistelot siirtyi siihen kuka oli ennen ja jälkeen Venäjällä vallassa Jeltsin vai Gorbatsov (sori mullon saksalainen näppäimistö en löydä sitä merkkiä tohon s-kirjaimen päälle), siihen kuinka hissi jäi jumiin, siihen kuinka kadut oli täynnä poliiseja jne. Mummo sanoo ”En kait se minä maha muistaa koko reissusta paljon mitään.” Pappa vastaa ”No et kait ku sinä polonen nukuit kokoajan kun olit niin väsynyt”. Jotenkin ihana seurata kahta vanhaa ihmistä, jotka koko ikänsä on olleet yhdessä. Ei niiden paljoa tarvitse puhua. Pelkät katseet riittää pitkälle.

